Kasvun vaiheista, joita ei voi kiirehtiä.
Elämässä tulee vaiheita, jolloin vanha ei tunnu enää omalta, mutta uusi suunta ei ole vielä selvillä. Tässä blogitekstissä pohditaan pysähtymistä, luopumista ja uudelleenlinjautumista - sekä sitä, mitä voi syntyä, kun annamme asioille riittävästi aikaa muotoutua.
Kun et vielä tiedä, mihin olet menossa.
Niin kuin kaikki luonnossa, myös me ihmiset käymme läpi erilaisia kasvukausia.
Onko sinusta koskaan tuntunut siltä, että olet pysähtynyt paikoillesi? Seisot tienristeyksessä, josta lähtee polkuja useaan suuntaan, mutta et tiedä, mitä niistä lähtisit kulkemaan.
Vaikka kuinka yrität järkeillä asioita mielessäsi, jalat eivät vain tunnu ottavan askelia.
Ehkä asiat, joihin yrität tarttua, eivät tunnu oikeilta. Ehkä mikään yrittämäsi ei oikein ota tuulta alleen. Ja jos pysähdyt kuuntelemaan itseäsi vielä vähän syvemmältä, et ehkä ole edes varma, haluatko juuri nyt liikkua mihinkään.
Ehkä elät siirtymävaihetta.
Sellaista väliä, jossa vanha ei enää tunnu omalta, mutta uusi ei ole vielä saanut muotoaan.
Se kummallinen vaihe kahden version välissä.
Olen viime vuosina alkanut ajatella elämää erilaisina kasvukausina. Sellaisina ajanjaksoina, jolloin jokin meissä muuttuu, vaikka emme vielä osaisi sanoa tarkalleen, mikä.
On olemassa myös ajatus siitä, että ihminen elää noin seitsemän vuoden sykleissä. En tiedä, tarvitseeko ajatusta ottaa kirjaimellisesti, mutta pidän siitä symbolina: siitä, että emme ole sama ihminen kuin olimme muutama vuosi sitten. Me muutumme koko ajan.
Joskus muutos tapahtuu niin hitaasti, ettemme huomaa sitä. Kunnes yhtäkkiä jokin tuttu ei enää tunnukaan omalta. Vanha tapa elää, tehdä töitä, käyttää aikaa tai nähdä itsesi ei enää vastaa sitä, missä olet nyt.
Saatat huomata kaipaavasi jotakin muuta, vaikka et vielä tiedä tarkallen mitä.
Itse kutsun tätä aikaa mieluummin uudelleenlinjautumiseksi kuin muutokseksi. Joskus jokin meissä muuttuu ensin, mutta joskus elämä ympärillämme muuttuu ja me muutumme sen mukana. Uusi elämäntilanne, ihmissuhde, työ tai ympäristö voi saada meidät katsomaan tuttua arkea uudessa valossa. Alamme huomata asioita, jotka eivät enää tunnukaan aivan omilta, ja samalla jokin uusi alkaa hiljalleen vetää puoleensa.
Perhosen muodonmuutos kuvaa tätä mielestäni kauniisti: ensin on toukka, sitten kotelo, jossa ulkoapäin katsottuna ei näytä tapahtuvan juuri mitään. Ja silti sisällä tapahtuu kaikki.
Kasvu ei aina näytä kasvulta.
Pysähtyneisyyttä voi olla vaikea sietää, etenkin silloin, jos on tottunut siihen, että elämässä pitää jatkuvasti mennä eteenpäin, saada asioita aikaan ja tietää, mikä on seuraava askel.
Silloin vaihe, jossa mitään ei tunnu tapahtuvan, voi herättää epävarmuutta, jopa pelkoa.
Mutta ehkä kaiken ei tarvitsekaan vielä tapahtua.
Siirtymävaiheissa alamme usein tarkastella elämäämme vähän eri tavalla. Saatamme huomata pohtivamme, elämmekö todella omien arvojemme mukaan. Mihin käytämme aikamme? Mikä antaa meille energiaa? Mikä taas vie sitä? Mitkä asiat tuntuvat edelleen omilta ja mitkä ovat mukana vain siksi, että olemme tottuneet niihin?
Kaikkiin näihin kysymyksiin ei tarvitse löytää heti vastausta. Joskus ensimmäinen askel on vain huomata, että kysymykset ovat alkaneet kiinnostaa.
Luonto ei kiirehdi kevättä.
Ajattelen tällaisia vaiheita usein luonnon kautta: Syksyn tullessa kasvukausi hidastuu. Puut päästävät irti lehdistään. Luonto ei yritä pitää kiinni kaikesta vain siksi, että se on joskus ollut tarpeellista.
Se luopuu siitä, mikä kuuluu tähän vaiheeseen, ja valmistautuu lepäämään. Meiltä ihmisiltä vaaditaan usein päinvastaista. Pitäisi jaksaa, kehittää itseään, aloittaa uusi harrastus, tehdä parempia valintoja ja olla jatkuvasti menossa kohti jotakin.
Mutta kasvu ja laajentuminen tarvitsevat energiaa. Ja jotta meillä olisi energiaa kasvaa, meidän täytyy välillä myös huolehtia kasvualustasta.
Levätä. Syödä hyvin. Liikkua tavalla, joka tukee kehoa eikä kuluta sitä loppuun. Viettä aikaa asioiden ja ihmisten kanssa, jotka ravitsevat sielua ja luovat yhteyttä itseemme ja toinen toisiimme.
Ja päästää irti siitä, mikä vie enemmän kuin antaa.
Jos olet tottunut suorittamiseen ja mittaat itseäsi helposti sen kautta, kuinka paljon saat aikaan, tällainen sisäisen talvehtimisen vaihe voi tuntua aluksi jopa väärältä. Mutta ehkä lepääminen ei olekaan tauko kasvusta. Ehkä se on tärkeä osa sitä…
Kaikki kasvukaudet eivät näytä samalta.
Tällaisia uudelleen linjautumisen vaiheita voi tulla elämään useamman kerran.
Jos olet joskus käynyt läpi suuren elämänmuutoksen, kriisin, uupumuksen, äitiyden, uranvaihdoksen tai jonkin muun käännekohdan, saatat tunnistaa tämän tunteen jo ennestään.
Kun kerran huomaa, ettei epävarmuus tarkoita aina eksymistä, siihen voi suhtautua hieman luottavaisemmin.
Minulle yksi tällainen iso uudelleenlinjautumisen vaihe alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Sen keskeltä syntyi myös tämä studio.
Jälkikäteen ajateltuna moni elämässäni merkityksellinen asia ei olisi ehkä koskaan syntynyt, jos olisin yrittänyt väkisin jatkaa samalla tavalla kuin ennen. Tarvitsin ensin tilaa pysähtyä ja kuunnella, mitä oikeasti halusin.
En tiennyt silloin tarkalleen, mihin olin menossa - tai mitä edes tekemässä. Tiesin vain, että vanha tapa ei enää tuntunut oikealta, asioiden täytyi muuttua. Ja joskus se voi riittää kipinäksi.
Jos olet juuri nyt siinä välissä.
Jos sinusta tuntuu, että seisot tienristeyksessä etkä vielä tiedä, mihin suuntaan lähteä, sinun ei ehkä tarvitsekaan tietää. Ehkä tämä vaihe ei pyydä sinulta uutta suunnitelmaa, vaan ennen kaikkea hiljentymistä kuuntelemaan.
Mitä kehosi tarvitsee juuri nyt? Mikä antaa sinulle energiaa? Mistä haluat päästää irti? Millaiselta toivoisit arjen tuntuvan, kun et ajattele sitä, miltä sen pitäisi näyttää?
Ehkä juuri tässä kohtaa liikkuminenkin voi saada uuden merkityksen. Liikunnan ei nimittäin tarvitse olla uusi projekti tai tapa tehdä itsestäsi parempi versio. Se voi olla tapa palata omaan kehoon silloin, kun elämä ympärillä muuttuu. Tapa tuntea itsensä jälleen omaksi itsekseen, löytää voimaa, vapauttaa jännitystä tai yksinkertaisesti antaa itselleen tilaa, jossa ei tarvitse yrittää ratkaista mitään.
Kaikki kasvaminen ei tapahdu eteenpäin puskemalla.
Joskus tärkeintä on pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa kuullakseen, mihin suuntaan elämä itse haluaa kuljettaa.
Ja kun sen aika tulee, huomaat ehkä olevasi jo valmiimpi lähtemään kuin arvasitkaan.